Jeesus ja minä



Kirstin runo:


Kohti kirkkautta

Kuljin kujilla, korpiteillä
kantoon, koloon kompastellen.
Kunnes kuulin kolkutusta,
kehoitusta kanssain kulkemaan.
Katso Karitsaa.

Kuoli kaiken kärsien,
kuolemankin kukistaen.
Kieri kivi, käärinliinat kauniisti.
Katso - käteni, kylkeni.
Kirkkauteen kohosi.

Kuljen kyllä kanssasi,
kannan kaikki kuormasi.
Kulmakivi kestävä
kantaa kaiken keskellä.
Katso kaarneita.

Kaupunki kaunis kajastaa,
kun Kristuksen kanssa kuljetaan.
Kultaista katua kävellään,
Karitsan kasvoja katsellaan.
Kumarrus, kunnia.



Annikin todistus:

Vähän yli 50 vuotta sitten olimme puolisoni kanssa astumassa vihittäväksi. Meidät vihittiin kotona pienen läheisten joukon ympäröimänä. Tuo pieni joukko lauloi meille "häämarssiksi" Hengellisen laulukirjan laulun 333: "Jeesuksen mä kanssain tahdon, kun en yksin uskalla."

Voi, kuinka hyvä on ollut kulkea tätä matkaa Jeesuksen kanssa. On ollut monenlaisia vaiheita elämässä, on ollut sairautta, kuolemaa, mutta toki paljon ilon ja kiitoksen aiheita. Jeesus ei ole jättänyt missään vaiheessa. Monta itse valittua tietä on tullut kokeilluksi. Ei voi lyödä rintoihinsa, että olisi onnistunut kaikessa. Ohminen kun on, on myös heikkouksia. Mutta se on ihanaa ja suuri kiitoksen aihe, että aina, kun ymmärtää palata takaisin, pyytää anteeksi virheitään ja syntejään, Jeesus ottaa vastaan ja vapauttaa.

Jumalan armo ja rakkaus on ihmeellinen. Jos en tieten tahtoen jätä tätä tietä, niin Jeesus on uskollinen eikä jätä, Hänen rakkautensa kestää loppuun asti. Voin koko sydämestäni suositella tätä tietä. Jeesus antaa elämääsi rauhan ja levon: "Silloin mitään pelkää en, Jeesuksehen turvaten. Tahdon käydä nurkumatta, askeleitaan seuraten."




Margitin todistus:


Kesäkuun 29. päivä vuonna 1993 sain vastata Jumalan kutsuun: ”Tahdon antaa elämäni sinulle, tahdon luovuttaa itseni kokonaan. Omat voimat eivät enää riitä…”

Ensimmäisen Jumalan kutsun koin rippikoulun konfirmaatiotilaisuudessa kirkon alttarilla. Se oli hetki, jona tunsin Herran sanovan: ”Lähde seuraamaan minua.” Mutta silloin en ollut valmis…

Vuosien kuluessa kuitenkin tunsin aina kiinnostusta uskonasioihin. Elämä solui eteenpäin, kunnes pikku hiljaa elämääni tuli sairauksia, jotka veivät sairaalaan ja lisätutkimuksiin. Pahanlaatuisen kasvaimen löytymisen mahdollisuus pysäytti. Elämä rakkaitten kanssa ei voinut enää antaa lohdutusta. Oli menettämisen pelko. Kenenkään sanat eivät tuoneet lohdutusta kuin hetkeksi.

Olin yksin ajatusteni kanssa. Tässäkö tämä elämä oli? Elämän tyhjyys aivan kuin avautui silmieni eteen. Olin aina ajatellut, että kun kuolemme, kaikki pääsemme taivaaseen ja ajattelin, että siellä on ainakin sitten kaikki hyvin.

Jumalan ihmeellinen johdatus tuli elämääni. Sain voiman lähteä hengellisiin tilaisuuksiin ja puolestani rukoiltiin. Ja se Jumalan kosketus oli niin voimakas, että sisimpääni jäi jano. Kerta toisensa jälkeen lähdin rukousiltoihin. Siellä ymmärsin, että ilman Jeesuksen veren puhdistusta meillä ei ole taivasosuutta. Hänen kauttaan saamme synnit anteeksi. ”Jolla Poika on, sillä on elämä. 1. Joh. 5: 12

Elin pitkään etsien, luin Raamattua ja kävin kokouksissa. Suvussamme ei ollut uskovia, joten tunsin pelkoa lähteä aivan uuteen maailmaan. Mutta Jumala antoi minulle aikaa, ja kun se päivä tuli, että mikään muu ei merkinnyt mitään, kuin että vain sain juosta Jeesuksen syliin ja antaa elämäni hänelle, niin hänen rauhansa laskeutui sydämeeni ja olin maailman onnellisin ihminen. Ja olen vielä tänäkin päivänä vuosien jälkeen.

Onneni on olla Herraa lähellä. Minua kannattavat iankaikkiset käsivarret. Jeesuksessa on elämäni turva.





Mervin todistus:

Annoin elämäni Jeesukselle 8.1.1982. Tiesin tuona päivänä, että tarvitsen Jeesusta, ja kerroin sen äidilleni.

Kotitalossani oli pidetty paljon hengellisiä tilaisuuksia, joten olin päässyt kosketuksiin Raamatun ja uskovien kanssa. Paappani, joka asui talomme yläkerrassa, oli uskovainen. En edes oikein ymmärtänyt, mitä se tarkoitti, ennen kuin tuona päivänä tammikuussa 1982.

Äiti ja isä olivat tulleet uskoon vuoden 1981 loppupuolella. Olin tuolloin 10-vuotias enkä oikein ymmärtänyt, mistä asiassa on kyse, mutta näin muutoksia, joita se toi tullessaan: isä lauleskeli Jeesuksesta kertovia lauluja eikä enää kiroillut.

Paappani oli joutunut vuoden vaihteen tienoilla sairaalaan. Sitten tammikuun 8. päivä sairaalasta soitettiin: paappa oli kuollut. Paappa oli minulle tärkeä ihminen. Hän oli leikkinyt, piirrellyt ja kulkenut pitkin metsiä kanssani. Nyt olin menettänyt hänet. Tiesin hänen menneen taivaan kotiin, mutta samalla tiesin, etten itse ollut matkalla sinne. Tajusin, että äiti ja isä ovat tehneet ratkaisun seurata Jeesusta, joten he olivat matkalla taivaaseen.

Halusin päästä taivaaseen, mutta tiesin, etten ollut sinne kelvollinen. Vaikka olin vasta 10-vuotias, tiesin, että olen rikkonut Jumalaa vastaan, tai ainakin tiesin sen, että en seuraa Jeesusta. Kerroin äidille, että haluan tehdä saman ratkaisun, kuin minkä hän ja isä ovat tehneet. Äiti rukoili puolestani.

Tuo hetki oli uusi alku. Tulin uskoon eli aloin uskoa Jeesukseen syntieni sovittajana. Annoin elämäni Hänelle – halusin elää, niin kuin Hän haluaa minun elävän: yhteydessä kanssaan. Se tuo mukanaan turvallisuuden, onnen, toivon, johdatuksen ja siunauksen.

Silti olin edelleen – ja olen vieläkin – tavallinen ihminen. Minusta ei tullut täydellistä, mutta minusta tuli pyhä. Jeesuksen veri puhdistaa ja pyhittää. Tarvitsen Jeesusta ja Hänen armoaan joka päivä. Armo on paitsi Jumalan anteeksiantava ja rakastava asenne ihmistä kohtaan, myös voima, jota tarvitsee elämänsä jokaisessa vaiheessa. Jeesukseen turvaten jaksan elää läpi rankan työpäivän, sairauden tai kuoleman kohdatessa, pelon tai muun ahdistavan tunteen vallatessa. Jeesukselta saan viisauden ja turvan, kun teen elämässäni valintoja.

Jeesus hyväksyy minut, rakastaa minua ja pitää huolta minusta. Jeesus tarjoaa paljon parempaa kuin mikään tai kukaan muu maailmassa.